Saako vanhempiaan olla kunnioittamatta? #kirjaperjantai

”Lapsuudessani ja nuoruudessani sain usein kuulla, että omien lasten saamisen myötä tulisin vihdoin ymmärtämään vanhempiani. Silloin katuisin tekemisiäni ja sanomisiani. Huomaisin toimivani itse aivan samalla tavalla kuin vanhempani.

Minulle kävi kuitenkin päinvastoin. Ymmärrykseni vanhempieni antamaa kasvatusta kohtaan väheni. Lopulta uskalsin ajatella, ettei minua oltu kohdeltu sillä kunnioituksella, jonka jokainen maapallolle syntyvä pieni ihminen ansaitsee.” – Katriina Järvinen

Kaikella kunnioituksella – Irtiottoja vanhempien vallasta (2014, Kirjapaja) on sosiaalipsykologi, antropologi ja psykoterapeutti Katriina Järvisen rohkea teos aikuisten lasten kyvystä ja mahdollisuudesta nähdä omat vanhemmat kipeistäkin näkökulmista käsin. Kulttuurissamme on jopa äärimmäisyyteen ulottuva vanhempien kunnioituksen paatos, joka toisaalta jättää vanhemmat vaille vastuuta ja samalla myös lapset vaille kipeiden kokemustensa todeksi tulemista. Jos omiin vanhempiin ja lapsuudenkokemuksiin liittyvää kipua, tuskaa ja surua ei saa käsitellä, ei se myöskään hellitä otettaan. Mitä moniulotteisemmin menneisyytensä surujen kanssa on päässyt itsensä kanssa kasvotusten, sitä vähemmän ne vaikuttavat tähän päivään.

Kirjassaan Katriina Järvinen ei päästä lukijaansa helpolla, mutta ei totisesti tehnyt sitä itselleenkään. Hän kuvaa rohkeasti myös oman mutkaisen matkansa kulkemista vanhempien liiallisesta kunnioittamisesta ja omaan itseen upottautuvasta loputtomasta riittämättömyyden tunteesta kelpaamattomana kakarana. Aina vanhempia ei voi kunnioittaa, eikä pidäkään. Joskus aikuisen lapsen psyykkisen eheyden edellytys on jopa välien katkaiseminen julmalla tavalla toimivien vanhempiensa kanssa. Vastuu vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta on aina ensisijaisesti vanhemmalla, vaikka lapsi usein suhteen kipupisteet saakin tunnetaakkana kannettavakseen. Kun lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutus katkeaa tai mutkistuu, on sillan rakentamisen vastuu aina ensisijaisesti vanhemmalla. Sitä osa ei kuitenkaan osaa tehdä. Sen sijaan he syyttävät lapsiaan, tuomitsevat nuoriaan tai kohtelevat kalleinta perintöään vähäisin arvostuksin.

Järvisen kirjaa lukiessa nousi mieleeni aikanaan psykoterapiakoulutuksessa oppimani syvästi viisas lause: Push it where it moves – Työnnä sieltä missä liikkuu. On siis työskenneltävä ja edettävä sieltä kohdin, jossa se on mahdollista, eikä taistella sellaisia olosuhteita vastaan, joissa liikettä ei voi tapahtua. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kaikki ei suinkaan ole omasta tahdosta tai taidosta kiinni. Joskus joutuu suruissaankin sulkemaan suunsa vain siksi, etteivät toisen korvat kestä kuunnella.

Joskus suurinta viisautta on luovuttaa yhteisten suhteiden rakentamisyrityksistä, taistelusta ja ikuisesta odotuksesta yhteyden löytämisestä. Silloin on keskityttävä ennemminkin omaan hyvinvointiin ja siihen, miten voi työstää ja kokea vanhemman hyväksynnän ja rakkauden kaipuutaan muin tavoin elämässään, kuin suhteessa omien vanhempiensa kanssa. Vaikeiden vanhempisuhteiden pohtimiseen ja omien rajojen löytymiseen on Katriina Järvisen loistavasta kirjasta ja sen sisällyttämistä kertomuksista paljon apua.