Reippaan tytön syndrooma

Olipa kerran reipas tyttö, joka oli niin reipas, ettei hänestä tarvinnut lainkaan huolta kantaa. Hän piti puolensa, ilmaisi asiansa, lunasti lupauksensa ja hoiti omiensa lisäksi muidenkin vastuut. Tyttö oli pienestä pitäen topakka pakkaus, joka hoiti koulut, välipalat ja tunteet itseksensä, eikä turhaan vaivannut aikuisia.

Aikuiseksi kasvaessaan tomerasta tytöstä tuli reipas nainen, joka ei esteistä kaatunut. Hän vaihtoi sujuvasti sulakkeet, sulatti pakastimen mennessään ja pinosi lelut tullessaan. Valittamatta hän siivosi oksennukset, takosi työt tunnollisesti ja hoiti marisematta mukulat. Hän muisti paketit opettajille, huolehti surevat sukulaiset ja pärjäsi urheasti vailla tukiverkostojen turvaa.

Reipas nainen ei motkottanut eikä märissyt, sillä reipas ei valita. Hän tarttui kaksin käsin asenteeseensa ja pakotti itsensä eteenpäin silloinkin, kun kyyneleet kirvelivät silmissä.

Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihinsa hän sen sijaan usein jäi.

Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.

”Reippaita tyttöjä pitää rakastaa tuplasti enemmän sen takia, että he saattavat unohtua, koska pärjäävät niin hyvin”, kiteytti näyttelijä Eija Ahvo Voi hyvin -lehdessä. Reippaita lapsia eivät usein ammattilaisetkaan tunnista, sillä he päästävät aikuisen helpolla olemalla oma-aloitteisia ja aktiivisia. Hinta vain on kova: vain itsenäinen ja pärjäävä puoli heistä tulee muiden silmissä tunnistetuksi. He eivät saa riittävästi hyvää ja hellää, apua ja turvaa, koska toimivat hyvin omillaankin.

Mutta reipaskin kaipaa olla jonkun kainaloinen. Vaikka vastuunkantajan ja jaksajan rooli on usein tarjottu ja ominkin teoin vastaanotettu, on tärkeää saada tulla kohdatuksi myös heikkona, tarvitsevana ja jaksamattomana.

Läheisten olisi ymmärrettävä pintaa syvemmälle: kukaan ei ole niin reipas, ettei kaipaisi myötätuntoa, myönteistä palautetta ja rajallisuuden mahdollisuuksia. Vaikka reippaalla olisi kuinka vahva itsensä tukenaan, hänelläkin on ainainen kaipuu toisten ihmisten inhimilliseen lämpöön.

Joskus kaikkein reippainta on tunnistaa oma jaksamattomuutensa. Ja joskus suurinta sydäntä osoittaa avun tarjoaminen juuri sille, joka sitä vähiten tuntuu kaipaavan.

***
Kirjoitus on alunperin julkaistu Lujasti lempeä -blogissani Helsingin Sanomissa 17.9.2015. Voit seurata blogia HS:n verkkosivuilta tai blogin Facebook-sivuilta. Teksti löytyy myös kirjastani Lujasti lempeä (WSOY 2016).