Etusivu » Blogi » Mitä kaikkea voi antaa parisuhteessa anteeksi?

Mitä kaikkea voi antaa parisuhteessa anteeksi?

”Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä.”

Olen jo vuosia vältellyt vapaa-ajallani väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä käsittelevää kaunokirjallisuutta, elokuvia ja tv-ohjelmia. Välttelyn syyt johtavat työhöni, jossa olen ollut elämän mustien puolien kanssa niin paljon tekemisissä, että on ollut tärkeää suojata omaa mieltä väkivallalle altistamiselta vapaa-ajan ja viihteen nimissä.

DSC_2352-2

Nyt päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja tartuin Laura Mannisen esikoisromaaniin Kaikki anteeksi (WSOY 2018). Kirja kutsui luokseen monista syistä, sillä kirjoittaja rohkenee tarttumaan lähisuhdeväkivallan aiheeseen omasta kipeästä kokemuksestaan käsin. Eikä mihin tahansa aiheeseen, vaan suomalaisen parisuhteen pikimustiin puoliin, joista liian vähän puhutaan. Kaikkiaan Suomessa noin 30 % naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa entisen tai nykyisen kumppaninsa tekemänä.

Kirja alkaa siitä, mistä moni muukin rakkaustarina: ihanasta huumasta, mielen ja kehon täyttävästä rakastumisesta, unelmien tavoittamisen riemusta ja onnellisuuden kuplivasta kehdosta. Ajan kuluun suhde vain ei muutu vähän tylsäksi mutta turvalliseksi yhteiseksi arjeksi, vaan pelon, tuskan, sovinnon ja uusien alkujen maastoissa vuorottelevaksi lamaannuttavaksi vuoristoradaksi.

Manninen kuvaa upeasti sitä, miten hennot varjot hiljalleen lankeavat vehreän tuoreeseen ja lupauksia pullistelevaan parisuhteeseen. Miten toisen ihmisen käytöksen aiheuttama hämmennys ottaa ensin jalansijaa, muuttuen ajan kuluun jo ankariksi epäilyiksi. Mutta toisaalta myös sitä, miten sitkeässä voi olla tahto uskoa hyvään ja halu onnistua edes tällä kertaa.

Ja niinhän me ihmiset toimimme: kun luotamme toiseen, tahdomme luottaa myös hänen tekoihinsa ja hyväntahtoisuuteensa. Toisinaan liiankin pitkään, antaen kohtuuttomasti anteeksi ja sulkien yhä tiiviimmin silmämme pahalta. Toivoen, että tuuli kääntäisi suuntaansa, jotta voisimme pysyä yhdessä ja jotta huominen voisi olla jälleen kiinni unelmassa. Ja usein myös siksi, ettei ole kokemusta paljoa paremmasta. Ehkä tämä on parhainta, mitä minä voin ansaita ja saavuttaa? Ja onhan koko ajan niitä hyviäkin hetkiä joukossa?

Tämän parisuhteen tarina etenee kuin intensiivisin jännitysromaani. Kauheinta ja tärkeintä on lukijana kuitenkin koko ajan muistaa, että kyseessä ei ole vain romaani, vaan myös ihan oikea eletty elämä. Tarina, joka toistuu tuhansissa kodeissa, kauniiden seinien sisällä, hiljaisuuden sallimissa suojissa ja häpeän vaientamana.

Lukijana mieli eksyy loputtomasti etsimään pakoreittejä väkivaltaa kokevalle. Koska teksti ahdistaa, toivoisi, että tilanne jo muuttuisi ja ovet vapauteen aukeaisivat. Kirjan Laura hakee toistuvasti apua, mikä on valtavan rohkeaa ja miltei poikkeuksellista. Silti avun saaminen jää liian monta kertaa puolitiehen. Joukkoon mahtuu ilmiötä väistelevää poliisia, päänsä kääntävää lastensuojelua ja käsittämätöntä hihhulointia psykoterapiassa.

Laura pakottaa itsensä viimein kertomaan myös sukulaisilleen ja ystävilleen, jolloin saavutaan mielestäni kirjan koskettavimpaan kohtaan: kaikki uskoivat. Sekään kun ei valitettavasti ole mikään itsestäänselvyys, vaikka pitäisi olla.

Suosittelen Mannisen kirjaa lämpimästi. Siksi, että aihe koskettaa lukemattomia suomalaisia lapsia, aikuisia, miehiä, naisia, parisuhteita ja sukuja. Siksi, että se pakottaa pohtimaan onnen rajoja, omaa arvoa ja ihmisen moninaisuutta. Epätavallisen kammottavaa tavallistumista. Pahaa hyvän sisällä.

***

Jos sinä tai läheisesi tarvitsette aiheen tiimoilta apua, voitte hyötyä alla olevista linkeistä. Muistathan, että ammattilaisia voi konsultoida myös nimettömästi:

Nollalinja

Lyömätön linja

Ensi- ja turvakodit

Rikosuhripäivystys

Raiskauskriisikeskus Tukinainen

Mielenterveysseuran kriisipuhelin

Poliisi