Nämä sanat kannattaisi sanoa jokaiselle vanhemmalle, vaikka minut ne saivatkin itkemään
Kirjoitin tämän viikon Lujasti lempeä -blogin raakileen jo vuosi sitten marraskuussa. En kuitenkaan rohjennut julkaista sitä, sillä teksti tuntui liian henkilökohtaiselta ja haavoittavaltakin. Reilun vuoden ajan sitä makusteltuani saatoin sen kuitenkin loppuun ja tänään se on luettavissanne linkistä.
Tekstini koskee vanhemmuutta, mutta vieläkin enemmän kokemusta omasta riittävyydestä. Siitä, miten yllättäen läheiseltä ystävältäni saadut kauniit sanat koskettivat ihmeellisen syvälle tulvauttaen kyyneleet silmiini. Siitä, että tarvitsemme toisten tukea ja hyviä sanoja etenkin herkissä ja suurissa asioissa, joissa koemme usein myös eniten epävarmuutta. Epävarmuutta siksi, että asiat ovat niin merkityksellisiä ja tärkeitä.
Tämän tekstini myötä en ole nostattamassa itseäni, oi en alkuunkaan, en. Vaan toivon sen välittävän viestiä siitä, että rohkaisisimme enemmän toinen toisiamme. Kertoisimme ääneen sitä hyvää, mitä toisissamme näemme.
Ja että muistaisimme tiiviisti katsoa myös itsessämme olevaa hyvää. Sen myötä tulee enemmän tilaa pohtia myös heikompia ja huonoja puolia itsessä ja omissa toimintatavoissa. Hyvän vahvistaminen ei merkitse pahan poistamista. Tärkeää on tehdä tilaa kumpaisellekin.
Vanhemmuus – tai ihmisyys – ei ole yksilölaji. Kummassakaan ei millään pärjää yksin omassa varassaan. Tarvitsemme tukea toinen toisiltamme.
Teksti on luettavissa Helsingin Sanomien verkkosivuilta tai blogin Facebook-sivujen kautta.