Surun äärellä muutumme lapsiksi jälleen

Viime kuukausina minusta on tuntunut, että olen mielessäni ollut lapsi enemmän kuin aikoihin. Se johtuu siitä, että suru on liikkunut lähellä.

Surun äärellä oleminen on yksi osa työtäni psykoterapeuttina. Ammatti tai työ ei tietenkään suojaa omilta suruilta, kivuilta, onnelta tai iloilta yksityisenä ihmisenä. Syvimmät tarpeemme ja tuntomme ovat hämmästyttävän samankaltaisia asemasta tai ammatista riippumatta. Hauraissa tilanteissa meistä jokaisesta nousee esille puolia, joita on kuunneltava hellästi.

Tämän viikon HS-kolumnissani päätin käsitellä surua myös henkilökohtaisesta ulottuvuudesta käsin. Vaikka yksilöllisesti tilanteet, onnet ja surut vaihtelevat, niissä on aina inhimillisesti jotain hyvin yhteistä.

Suru on taatusti tuttua jokaiselle meistä. Jos ei vielä ole, se tulee elämän aikana sitä olemaan. Suru ei ole jotain, joka hoidetaan pikaisesti pois. Se on osa ihmisen elämää ja usein myös rakkauden kääntöpuoli.

Me suremme,koska me rakastamme.

Kaikki hyvä, tärkeä ja merkittävä, jota elämässämme saamme tai jota yritämme tavoitella, sisältää myös luopumisen kohdan. Suru on rakkauden sisar, toisinaan ankara ja vaativa, mutta myös kaunis ja kaipaava.Kuolemaan liittyvän surun edessä on väistämättä tekemisissä elämän rajallisuuden, ikävän, luopumisen ja kauniiden muistojen äärellä. Surevien maailma on luonnollinen osa yhteistä maailmaamme.

Niin kuin lapsi meissä suree, se osaa myös iloita. Jos hyvin käy, kuulet ja tunnet yhä mielessäsi pienen itsesi äänen. Sen naurun heleyden, pulppuavan innostuksen. Pienen hellyyden, arkuuden, jännityksen ja kaipauksen. Ikävän, joka raastaa ja rauhan, joka malttaa luopua. Näiden suurien aiheiden ääreltä kirjoitin tämän viikon HS-kolumnini, joka on kaikkien luettavissa. Lue teksti täältä.

Jottemme kaiken hälinän keskellä unohtaisi, mikä lopulta tässä elämässä on tärkeintä.