Pyöriessämme turhuuden karusellissa sokeudumme sille, mikä on oikeasti tärkeää

Valitettavan usein somea ja mediaa seuratessani turhaudun. Suuret ja pienet asiat sekoittuvat jatkuvasti keskenään, ja suhteellisuudentaju loistaa poissaolollaan.

Samaan aikaan, kun maailmassa myllertää ennennäkemättömällä tavalla ja huolet ovat valtavan suuria, keskustelu kiinnittyy kerta toisensa jälkeen turhuuksien turhuuksiin: Siihen, miten jonkun lento oli myöhässä, kuinka joku pettyi palveluun kaupassa tai ahdistui Instagram-feedinsä sävyjen sopimattomuudesta.

Jokaisen elämässä tapahtuu jatkuvasti minivastoinkäymisiä, joiden merkitys on kuitenkin aika lailla mitätön. On luonnollista, että harmit ottavat hetken päähän. Niin saa ollakin – mutta pikkuharmeille ei tule antaa valtaa sen enempää. Tunteet saavat tulla ja mennä, muttei niitä kannata toiminnallaan vahvistaa.

Elämän merkityksellisyyden äärellä harmittavat ja vakavat asiat on osattava erotella tarkemmin toisistaan. Sillä meitä, fokustamme ja voimaamme tarvitaan ihan muualla.

Koko ajan lähellämme tai omassa elämässämme tapahtuu myös vakavia ja tärkeitä asioita, jotka kaipaavat huomiomme ja voimamme. Elämän merkittävin hyvä kiitää ohitsemme, kun katse jumittuu liiaksi minäminäminä-maailmaan tai pikkuisiin epäkohtiin. Suurien surujen äärellä tarvitaan turvaa ja vakautta sekä suhteellisuudentajun viisautta.

Helmikuun HS-kolumnini käsittelee kaivattua suhteellisuudentajua ja kutsuu pohtimaan: Osaatko erotella, mikä haittaa ja mikä on vakavaa? Fokusoitko voimasi ja huomiosi sinne, mikä on oikeasti tärkeää?

Kolumnini ovat aina kaikkien luettavissa, löytyy täältä.