Kirje masentuneelta
Maaliskuinen HS-kolumnini menee syvälle ja vaatii lukijaltaan pysähtymistä.
Kirjoitin kolumniksi kuvitteellisen kirjeen, jonka pääroolissa puhuu masennus. Kirje on osoitettu masentuneen läheiselle, jotta hän voisi saada paremmin kiinni siitä, mitä kaikkea masentuneen pinnan alla voi elää. Se, mikä pinnalle näyttäytyy kovuutena tai hiljaisuutena, voi sisäisesti olla kaikkein haurainta tai kovaäänisintä. Kaikki kipu ei suinkaan näy ulospäin. Ankarin tuska on usein täysin sanaton.
Masennus – ja monet muut mielenterveysongelmat – koskevat suurta osaa suomalaisista jossain vaiheessa elämää. Masennus on raskas sairaus, jonka luonteessa on aste-eroja. Toistuvat masennukset ovat usein edeltäviään vakavampia. Toivottomuus ja arvottomuuden kokemus ovat masennuksessa rusentavasti läsnä, vaikkeivät ne aina pinnalle välitykään.
Jokainen meistä on jonkun läheinen ja todennäköisesti myös mielenterveysongelmasta kärsivän läheinen. Läheisenkään paikka ei ole helppo. Vaikka masennuksessa sosiaalinen tuki on ratkaisevan tärkeää, on läheisen myös hyvin tärkeää pitää itsestään huolta. Yhteisenä tavoitteena tulee olla se, ettei kenenkään tarvitsisi luopua omasta elämästään ja sen tarjoamasta hyvästä. Läheiseltäkin on muistettava kysyä: miten sinä voit?
Sinulle, joka olet juuri nyt masentunut, toivon kirjeeni tuovan keinoja ilmaista sisäisiä olojasi. Toivon, että se piirtäisi mielesi mustuuteen edes hieman valoa tuovia sanoja ja lisäisi lohtua antavaa ymmärrystä. Ehkä tämän avulla voit kertoa jotakin, mitä et ole aiemmin pystynyt kenellekään kertomaan.
Vaikka juuri nyt olisi valtavan pimeää, vielä tulee aika, jolloin tämäkin hellittää.